Eniten ja parasta

Aikidossa on paljon samoja liikkeitä kuin esimerkiksi vanhassa jiujutsussa. Kaikissa kamppailulajeissa on samanlaisia liikkeitä ja periaatteita. Yllättävää, vai?

Yllättävää lienee myös se, että niin aikidokan, thaiboxarin, painijan, tanssijan, moottoripöyräjengiläisen, suomalaisen, japanilaisen, sohvaperunan ja jopa juristin keho toimii jotakuinkin samalla tavalla. Nivelet kääntyvät samaan suuntaan, painovoima vaikuttaa, mittasuhteet ovat samankaltaiset ja lihakset toimivat samalla tavalla. Jokainen laji on tehty ihmiskeholle ja perustuu sen heikkouksien ja vahvuuksien hyödyntämiseen.

Mikä erottaa aikidon vanhasta jiujutsusta?

Mikä erottaa aikidon paritanssista?

Ero ei synny liikkeistä vaan siitä, millaisella ajatuksella ja tarkoituksella ne tehdään.

Jos tarkoitus on murtaa, hajottaa ja tappaa, se tekee tekemisestä jiujutsua. Jos samat liikkeet tehdään parin kanssa yhdessä sovittuna liikesarjana, se tekee siitä tanssia.

Aikido on kontrollia. Kehon, liikkeen ja mielen kontrollia.

Oman kehon kontrollointia. Ja parin kehon kontrollointia.
Oman liikkeen kontrollointia. Ja parin kehon kontrollointia.
Aikido on oman mielen kontrollointia. Ja se on ennen kaikkea parin mielen kontrollointia.

Minä en todellakaan vielä osaa aikidoa. Mutta olen matkalla.

Sensei lähtee tänään Suomeen. Pitäkäähän hyvä leiri ja nauttikaa sensein opeista. Meillä sen sijaan alkoi Japan Tour. Otimme viikon RailPassit käyttöön ja hyppäsimme luotijunalla kohti Kiotoa. Vähän on sateinen sää, mutta ei se haittaa. Saa nähdä minne vielä päädytään. Maisemat junan ikkunasta ovat jo itsessään näkemisen arvoisia.

Mukavaa tehdä välillä jotain muutakin kuin treenata. Puolet matkastamme on kulunut ja tähän mennessä ei oikein muuta olla ehditty tekemään kuin aikidoa. Siksihän täällä ollaan, mutta on vähän hullua viettää pitkä aika Japanissa näkemättä muuta kuin tatamia. Oikeastaan on hyvä, että sensei lähtee Suomeen, niin malttaa paremmin olla treenaamatta.

Tosin Japan Tour sisältää myös aikidoa, sillä käymme vähän vierailemassa eri saleilla. Ensiviikolla vietämme neljä päivää Arai sensein luona. Jännää.

Flunssasta tervehdyttiin ja treeneihin palasin parin päivän tauon jälkeen. Sunnuntaina oli ensimmäiset katori-treenit puoleentoista kuukauteen. Tuntui hyvältä. Sain sensein vanhaa miekkaakin lainaksi, joten ei tarvinnut vain bokkenilla heilua. Katorissa on ihan eri tunnelma. Eri ajatus. Erilainen keskittyminen ja spirit.

Ja erilaista se on kehollekin. En ole tämän reissun aikana niin rankkoja treenejä kokenut kuin ne Igarashi sensein katoritreenit. Pääsääntöisesti treenaan Sugawara sensein katori-ryhmässä, mutta täällä ollessani saan treenata myös Igarashi sensein opissa.

Normaalien treenien lisäksi on sensei pitänyt meille yksityisopetusta. Paikalla on ollut sensein vaimo ja me Jennyn kanssa. Kolmestaan me ollaan sensein valvovan silmän ja komennuksen alaisena. Kumitacheja on hiottu taas aika huolella. Opetusta siis saadaan ja paljon. Pää tuntuu räjähtävän kaikesta informaatiosta ja loputtomista asioista, joita sensei tekemisestäni korjaa.

Kun kerran toipilaana pitää jättää treenit välistä, niin kirjoitelen teille tähänastisista seikkailuista.

Huhti-toukokuun vaihteessa oli kaikenlaista ylimääräistä tapahtumaa ja ohjelmaa. 29.4. käytiin Iwamassa Osensein muistojuhlassa, jossa osallistuttiin pitkään shinto-seremoniaan, josta ei mitään ymmärretty, mutta kiltisti seisottiin melkein eturivissä puolitoista tuntia. Onneksi seremonian päätteeksi oli Doshun ja Waka sensein näytös, joten ei seisominen mennyt ihan hukkaan. Samalla reissulla kiivettiin vuoren huipulle samaiseen temppeliin, jossa Osensei kävi uchideshiensa kanssa. Kobayashi halusi viedä meidät sinne, tai ehkä pikemminkin se on hänen oma rituaalinsa käydä siellä Iwamassa käydessään. Onneksi vähän fuskattiin ja mentiin suurin osa matkasta autolla. Vain viimeiset kolmisensataa askelmaa kiivettiin portaita vuoren huipulle.

Maanantaina oltiin kunnon turisteja ja Golden Weekin kunniaksi käytiin muutaman treenaajan kanssa Uenossa. Pyörittiin puistossa, ostoskaduilla ja ihasteltiin kansallismuseon kokoelmia, ennen kaikkea miekkoja. Siellä niitä kansallisaarteita oli. Yhdestäkin rehenneltiin, että se todistettavasti leikkaa kahden ruumiin läpi. Eli käytössä on ollut. Sillä reissulla saimme kokea japanilaista vieraanvaraisuutta.

Mutta ennen kaikkea haluan kertoa teille Kamakuran vierailusta 6.5. Igarashin kanssa. Siellä oli Doshun seminaari ja näytös, johon myös me osallistuimme. Minun ja Jennyn lisäksi porukkaamme kuuluivat myös ruotsalaiset Kobayashi dojon uchideshit, “Aksu, Miksu ja The Rock” (joista kuvia Jennyn kuva-albumissa) sekä Meijin yliopiston seuran kapteeni.

Kamakura on ollut lyhyen aikaa Japanin pääkaupunkina ja todella kaunis kaupunki. Suosittelen käymään. Paikallisjunalla pääsee Tokiosta Kamakuraan puolessatoista tunnissa. Seminaari oli ison temppelin alueella, joten puitteet olivat melkoiset.

Doshun treeneissä oli yllättäen paljon porukkaa, joten kaatumiselle ei aina ollut kovin paljon tilaa. Hiki tuli silti, sillä tahti oli melkoinen. Doshu korosti hyvin perusasioita. Tenkan, taisabaki, irimitenkan, irimi… Siis liikkuminen suhteessa ukeen ja ennen kaikkea kääntymisellä saatava ympyräliike, jolla paria horjutetaan. Iriminagessa asken uken taakse ja sitten horjutus tenkanilla. Samoin ikkyossa, sankyossa. Kotegaeshissa parin horjutus oman liikkeen avulla, kuin myös shihonagessa. Puhdasta ja tehokasta perustekniikkaa – kuten kuuluukin. Doshun omasta tekemisestä ihailen henkilökohtaisesti ennen kaikkea hänen hyvää asentoaan. Asento on aina moitteeton, ryhti suora ja tasapaino kunnossa riippumatta siitä kuinka vauhdilla ukea heitellään.

Treeneissä kiilasin hiljalleen takariviin päästäkseni treenaamaan sinne paenneiden isojen senseiden kanssa. Esimerkiksi Shirakawa sensein kanssa pääsin treenaamaan ikkyota. Sen lisäksi että pikku-ukko teki oikein hyvän tuntuista tekniikkaa, hän yllätti minut oikein kunnolla. Hän nimittäin pysäytti ohi kävelevän Doshun ja esitteli minut hänelle. Suomesta tullut harjoittelija. No Doshuhan alkoi jututtaa minua ja teki minulle 4:n setin ikkyota. Yritä siinä sitten samaan aikaan olla ukena Doshulle ja osallistua small talkiin hänen kanssaan. No, kunnialla tästäkin selvittiin. Doshu tuli parin minuutin jälkeen vielä uudestaan kysymään Shirakawalta, olenko hänen oppilaanaan, mutta tämä oikaisi, että Igarashi ja Kobayashi senseiden.

Treenin päälle oli vielä näytös. Sellainen kevyt 2 ja puoli tuntia, jota katseltiin tatamin laidalla istuen. Ilmeisesti jokainen seura, joka seminaariin osallistui, oli edustettuna lyhyellä osiolla. Meidän piti alkujaan olla ‘vain’ Igarashi sensein ukeina, mutta vähän ennen näytöksen alkua sensei muutti suunnitelmaa: Me teemme ensin keskenämme tekniikkaa minuutin ajan ja vasta sen jälkeen sensei heittelee meitä. Katselin, että meidän vuoro on näytöksen loppupäässä, hännän huipulla. Jossain vaiheessa tajusin, että hitto, japanilainen logiikka menee taas ihan toisin päin kuin minun länsimainen. Lopuksi on kaikki isot herrat ja vihon viimeisenä kaikista arvostetuin, Doshu. No, eipä siinä sitten mitään. Ollaan sitten siellä viimeisten kymmenen esiintyjän joukossa, jos meidät sinne laitetaan.

Lisäksi Shirakawa sensei teki taas yllättävän iskun ja pyysi minua yhdeksi ukeksi omaan näytökseensä. Se pikkaisen hämmensi. Ja jännitti. En ole koskaan ennen tehnyt hänen kanssaan tai opissaan mitään, lukuunottamatta edeltävän treenin ikkyo-settiä. Eikä hänkään siis tiedä millainen olen ukena. Mutta silti hän ottaa minut ukeksi näytökseen, jota on esim. Doshu katsomassa.

Pidän juuri tuollaisesta asenteesta. Ei mitään tuttuja ja ‘koulutettuja’ ukeja. Sellaista aikidon pitää olla, että voi ottaa kenet tahansa ukeksi ja tekniikka toimii. Uken ei kuulu joutua miettimään, miten pitäisi liikkua, minne ja koska. Nage tekee sellaista tekniikkaa, että uken ei tarvitse miettiä vaan ainoastaan reagoida pelastaakseen nahkansa.

Ja sellaista Shirakawa sensein tekniikka olikin. Ei todellakaan tarvinnut miettiä minne mennä tai mitä tehdä, sillä kun ukko heitti, niin silloin lennettiin. Hän teki minulle varsinkin ensimmäiset tekniikat hyvin pehmeästi, mutta kun tunsi, että pysyn mukana, alkoi viimeisissä olla vähän enemmän virtaa. (katsotaan saadaanko näytösten videot jossain vaiheessa nettiin)

Igarashin ukena olo ei niinkään pelottanut, sillä sen sensein ranteesta on niin monta kertaa pitänyt kiinni, että tietää mitä odottaa. Siinä on joka kerta ihan hiekkasäkkinä, kun sensei vie tasapainon mennessään. Siinä liikkuu sinne, minne pääsee.

Pahoittelut, etten ole päässyt kirjoittamaan blogia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mitään olisi tapahtunut – päinvastoin. Mutta nettiyhteyden kanssa on lievästi sanottuna ongelmia. Ymmärtäisin, jos jossain Mongolian peräkylässä emme pääsisi nettiin edes maksamalla, mutta kuinka vaikeaa se voi olla Tokion laitamilla? Kodairan pätkivä ja hidas yhteys alkaa tuntua aika luksukselta.

Muutimme 4.5. Kodairasta Hashimotoon. 5 viikkoa Kobayashi Dojon uchideshina on kunnialla takana ja seikkailu jatkuu Igarashi sensein opissa.

Taustaksi voin sanoa, että Igarashi sensei on minun THE opettajani. Hän käy säännöllisesti Suomessa ja minä hänen leireillään, minun suomalaiset opettajani ovat pitkälti hänen oppilaitaan ja pyrin aikidossa perustekniikan tekemään hänen tavallaan. Kaksi vuotta sitten olin kuukauden hänen opissaan täällä Japanissa ja nyt jatketaan samalla linjalla.

Vastaanotto Hashimoton dojolla olikin erityisen lämmin. Tuntuu, että nyt vasta varsinainen oppi alkaa. Kobayashi dojon uchideshina olo oli elämys, jonka halusin kokea. Halusin tietää mitä se on, halusin tietää selviänkö siitä. Selvisin ja tiedän. Nyt voin lopettaa kroppani rääkkäämisen ja rajojen etsimisen ja aloittaa oikeasti opettelemaan ja kyseenalaistamaan aikidoani. Täällä nimittäin pää on kovilla, kun uutta oppia tulee ja paljon. Eikä sensei kohtele uchidesheja kuten tavallisia oppilaitaan. Strict-way teaching, kuten hän itse sanoi. Hän tulee ja sanoo suoraan. Ei noin, ei noin, ei noin. Huono, dame! Ja välillä vain katsoo ja huokaisee. Se on ehkä pahinta. Asioita, joita hän on vuosi kaudet minulle opettanut ja toistanut, enkä edes niitä osaa tehdä.

Mikä sitten on suurin ero uchideshina ololle Kobayashi dojolla ja Igarashi dojolla. Kobayashi dojolla tuli sellainen olo, ettei ihmisenä ole mitään arvoa, sillä uchideshin asema on jossain siellä pakan pohjimmaisena. Mutta aikidossa syntyy illuusio, että osaisi jotain, kun moni treenaaja toimii vähän liian automaattiukena. Eikä opettajat juuri tule sanomaan, että tekniikkasi on aivan paskaa ja tuossa ja tuossa asiassa pitää parantaa. Fyysisesti siellä on ihan äärirajoillaan, eikä itse treenaamiseen ja tekniikan sisältöön voi ja jaksa panostaa. Lisäksi siellä on koko ajan stressaantunut ja poikkoilee monen opettajan suuntaan ja saa erilaisia ohjeita eri ihmisiltä. Myös kuri, työt ja muut vaatimukset ovat tiukempia ja tarkempia.

Kun taas Igarashi dojolla senseiltä saa arvostusta, eikä minunkaan tee mieli huutaa ihmisarvoni perään. Sensei välittää ja pitää huolta. Hänelle olemme enemmän ulkomaalaisia vieraita kuin siivousorjia. Treenejä on vähemmän, eivätkä ne ole kaikki yhtä fyysisesti rankkoja kuin Kobayashi dojolla, mutta sitäkin haastavampia henkisesti. Ei noin. Ei näin. Ei ei ei ei ei. Treeneissä ollaan koko ajan ukena edessä. Ja treenatessa koko ajan sensein silmätikkuina. Ja aina löytyy kaikesta korjattavaa ja hiottavaa. Täällä saa sellaista “uchideshi-lisää” opetuksessa, jota varten kannattaa nostaa opintolainaa ja lähteä toiselle puolelle maailmaa.

Mutta pari päivää tänne tulemisen jälkeen myös kroppani tajusi, että enää ei mennä äärirajoilla. Rentouduttuani vastustuskyky laski ja sain jonkun japanilaisen kevätflunssan. Maanantaina ei vielä luontoni antanut myöten jättää treenejä välistä, vaan menin Meijin yliopiston treeneihin ja vedin vielä lopuksi lihaskuntoharjoituksen kuten sensei oli etukäteen pyytänyt. Mutta en tainnut osata kätkeä kipeänä oloani, sillä tiistaina sensei määräsi minut totaaliseen treenikieltoon. En saanut edes katsella ti illan treenejä, vaan sensei komensi minut yläkertaan omaan asuntoonsa nukkumaan. Ke aamuna sain jo katsella treenit, kun ne olivat omalla salilla. Tämäkin osoittaa sitä, kuinka sensei huolehtii ja välittää. Vähän väliä hän tai hänen vaimonsa on käynyt katsomassa kuinka voin, tuonut kuumemittaria, tarjonnut lääkettä jne. Mutta kova on komento, etten saa treenata ennen kuin olen taas terve.

ps. Yhden ikkunan luona saa pätkivän yhteyden jonkun naapurin suojaamattomaan verkkoon. Jee!!

Mitä eroa on perääntymisellä ja sillä, että astuu taaksepäin?

Veto-ovien rullaus. Rumasti rääkyvä ‘kodairan varis’. (Jostain syystä Kodairan linnut pitävät todella pahaa ääntä.) Roskienkeräysauton musiikki, jota se soittaa kiertäessään keräämässä roskia. Julkisten vessojen taustamusiikki tai lirinä-äänitys. Puhuvat hissit. Sensein portin narina. Polkupyörän lukon naksahdus.Ostoskatujen pimpeli pom -musiikki. Hedelmäkauppiaan huudahdukset. Rautatieasemien lippuporttien ystävällinen pling. Kauppojen henkilökunnan tervehdyshuudahdukset, joista ei saa selvää. Heräskello. Tatamin narina jalkojen alla. Pölyhuiskan tsut tsut tsut. Tatamiharjojen suit suit. Kadun harjauksen karkea suui sui, suui sui. Dojon puhelin ja sensein ovikello, jotka häiritsevät päiväunia. Kaasulämmittimen hurina. Ohi ajavian polkupyörien rullaus alamäessä. Sensein askeleet portaissa. Naapurin soittama hassu soitin ja japanilainen perinnekappale, jonka sävel paikoitellen muistuttaa jotain tuttua, mutta ei sitten kuitenkaan. Jennyn raskas hengistys, josta tietää, että hän on nukahtuanut kirja vielä kädessään ja ‘retkivalo’ päällä. Naksahtelevat nivelet. Vedenkeittimen piippiip -merkkiääni. Pesukoneen käyntiin nytkähtely. Ohuen paperin repäisy, kun kalenterista repäisee uuden päivän esille.

Jatketaanpas vielä siitä, mihin eilinen päivitys jäi.

Viimeisin viikko on ollut siis helpompaa, mukavampaa, antoisaa ja stressittömämpää. Siihen vaikuttaa lisätunnit päiväunia, mutta myös tottuminen. Tilanteisiin alkaa tottua ja niihin alkaa suhtautua eri tavalla. Asiat saavat vähän terveellisemmät mittasuhteet, eikä jokaista asiaa ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti, jokaista mokaa ei tarvitse tuskastella koko sielullaan ja jokaista asiaa ei tarvitse pyytää anteeksi sydänjuuriaan myöten.

Mutta myös kroppa alkaa sopeutumaan kovaan treenitahtiin. Itse asiassa se on tottunut ja sopeutunut yllättävänkin hyvin. Lihakset tai nivelet eivät ole lainkaan niin kipeinä kuin viikko tai kaksi sitten. Melkein koko viimeviikon pystyin treenaamaan ilman yhtään tukea, laastaria tai teippausta. Jee!

Yleisemminkin voisin tässä vaiheessa todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Odotin jotenkin vielä pahempaa ja rankempaa Kobayashi Dojon uchideshina olemisesta. Olen kuullut niin paljon juttuja ja tarinoita siitä, kuinka rankkaa tämä on kun ei ehdi syömään tai nukkumaan, koko ajan palelee, uchidesheilta vaaditaan kohtuuttomuuksia, perjantait ovat kammottavia, kroppa ei kestä ja treenaajat runttaavat hajalle (niin no… toiselta meistä on ranne hajalla. Mutta kyllä Jenny silti treenaa).

Kiitos kaiken sen pelottelun – minä olen positiivisesti yllättynyt. Syömään kyllä ehtii, vaikkakin vähän kiireellä. Nyt on asiat ovat rutinoituneet, me ollaan alettu jopa itse laittamaan ruokaa (mikä helpottaa ruokabudjettia). Minusta on tullut riisinkeittovastaava ja olenkin aivan rakastunut riisinkeittimeen. Nukkuakin ehtii nyt paremmin, kun on useampi uchideshi. Yksin tämä olisi kyllä ihan helvettiä juuri sen unen puutteen vuoksi. Kylmä täällä kyllä on jopa nyt, vaikka ulkolämpötila keikkuu jossain 14-18 asteen kieppeillä. Tuntuu, että kroppa on koko ajan niin rasittunut, ettei se jaksa pitää lämpimänä. Palelusta on alkanut tulla normaali olotila. Japanilaiset talot eivät ole niitä lämpimimpiä mahdollisia, eivätkä ainakaan dojot. Mutta onneksi kevättä kohti mennään. Eka viikko oltiin ihan horkassa, mutta nyt jo paljon paljon parempi.

Länsimaisilta uchidesheita ei vaadita kohtuuttomuuksia. Tämä on kuitenkin sellaista turisti-uchideshina oloa. Tänne tullaan viikoksi, kahdeksi, kuukaudeksi tai muutamaksi. Opettajat ja treenaajat ovat varmaan nähneet jos jonkinmoista seikkailijaa, jotka eivät tiedä ja osaa tapoja, etikettiä, eivät tiedä mihin tulevat ja mitä heiltä odotetaan. Meille Jennyn kanssa tämä on sinällään helppoa, että tiedämme minne tulimme ja vähän tiedämme, mitä meiltä odotetaan ja mitä meidän pitää tehdä. Meille annetaan hiljalleen lisää ja lisää ohjeita ja tehtäviä. Se on ilmeisesti hyvä merkki. Olemme ehkä selviytyneet edellisistä jotakuinkin kunnialla. Ja joka päivä oppii uutta, kun seuraa tiettyjä ihmisiä, mitä he tekevät, miten asiat laitetaan kuntoon, koska kumarretaan, kenelle, mistä kuljetaan, missä järjestyksessä tarjoillaan teetä, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Ja totuushan on se, että meille annetaan niin paljon anteeksi. Me emme osaa, emmekä voi osata kaikkia tapoja. Meihin suhtaudutaan tietyllä tapaa kuin idiootteihin. Toisaalta se on kaikista pahinta täällä. Siis että sinua pidetään idioottina. Sitä alkaa itsekin pitämään itseään aika tyhmänä, isona, kömpelönä, hölmönä. Ja toisaalta se tarkoittaa sitä, ettei jokaista virhettään tarvitse ottaa niin henkilökohtaisesti. Seuraavalla kerralla voi korjata asian.

Myös treenaamisesta on tullut mielekkäämpää kuin aluksi. Varsinkin jotkut treenaajat ilmiselvästi aluksi kokeilivat, onko uchidesheista mihinkään. Hirveää vääntämistä ja jämppäämistä. Teki mieli kysyä, miksi he haluavat hajottaa parinsa. Mutta ilmeisesti meille on muutamien kanssa syntynyt kauhun tasapaino, sillä samojen tyyppien kanssa on nyt oikein mukava treenata. Tehdään kovaa, joo, mutta ei tarvitse koko aikaa pelätä, että he hajoittaisivat paikkani. Eikä minun tarvitse enää yrittää todistaa, että osaan minäkin pitää lujaa kiinni, jos sille tielle lähdetään. Nyt voidaan keskittyä siihen treenaamiseen.

Vaikka osa on täällä kyllä sellaisia automaattiukeja, että huhhuh. Ja sitten taas osa yrittää kaikkensa terrorisoidakseen tekniikkasi. Mutta eiköhän niitä ole kaikkialla. Jotta treenaamisesta saa jotain irti, pitää kyllä itse panostaa paljon siihen, että miettii asiaoita, tutkiskelee, yrittää jokaiselta parilta saada jotain. Paljon olen keskittynyt siihen, että saisin luotua kunnon kontaktin sellaisiinkin pareihin, jotka eivät sitä tunnu antavan.

Nyt kun kroppa alkaa tottua tähän rytmiin, sää muuttuu lämpimämmäksi, ihmisiä alkaa tuntemaan, opettajat opettavat koko ajan enemmän, tapoihin alkaa tottua ja rutiinit sujuvat koko ajan paremmin – tämä on oikein mukavaa ja antoisaa. Varsinkin, kun seurassa on samanhenkinen kaveri, jonka kanssa voi jakaa hienot hetket, hajoilla huonoille hetkille ja nauraa niille kaikista pahimmille.

Tällä viikolla tulivat ruotsalaiset uchideshit. Kolme nuorta miestä, jotka viettävät kaksi kuukautta uchidesheina Kobayashi Dojolla. Jennyn kanssa asumme kuitenkin edelleen keskenämme Kodairan dojolla, sillä eihän se olisi lainkaan soveliasta, että eri sukupuolet asuisivat samassa paikassa.

Aivan mahtavaa, että ruotsalaiset tulivat. Sen lisäksi, että he ovat mukavia ja heidän kanssaan on mielekästä ja miellyttävää treenata, parasta on, että voimme jakaa uchidesheille kuuluvia tehtäviä. Nyt on useampi ihminen, joka hoitaa asioita. Meidän ei tarvitse aina olla joka paikassa eikä yrittää tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. He hoitavat Tokorozawan lasten harjoituksia edeltävät siivoukset ja me hoidamme Kodairalla vastaavat. Järjestelyn ansiosta me olemme saaneet viikkoon useita lisätunteja, jonka voi käyttää esimerkiksi päiväuniin tai kiireettömyyteen. Tällä viikolla on ollut ensimmäisiä hetkiä, kun ei ole koko aikaa ollut tuli perseen alla.

Joka päivä on ehditty ottamaan päiväunet, mikä helpottaa  viiden ja puolen tunnin yöunien lisäksi. Nyt jaksaa kummasti paremmin. Yhtenä päivänä minulla oli aivan ihana hetki, kun heräsin päiväunilta puolituntia aiemmin, kuin olisi ollut pakko. Keitin pikakahvit ja istuin tatamin reunalla. Istuin ihan hiljaa, minulla ei ollut kiirettä minnekään. Saatoin juoda kahvini rauhassa, eikä tarvinnut samaan aikaan tehdä mitään. Jenny vielä nukkui. Oli parikymmentä minuuttia aikaa, ennen kuin piti aloittaa siivoaminen. Saatoin vain istua omissa ajatuksissani.

Pienet asiat ovat uchideshin ilo, mutta se ilo on sitäkin suurempaa.

Tätä kirjoittaessani Jenny palasi lääkäristä - käsi kipsattuna. Osalle treenaajista tuntuu olevan vähän vaikeaa kohdata ulkomaalaisia vahvoja nuoria naisia. Näkee, että me otetaan pikkaisen joidenkin itsetunnon päälle, kun laitammekin vastaan, emmekä ole ilmaisia ukeja. Emmekä me pelkää heitä ja heidän lukkojaan. Erään herran ratkaisu tähän ongelmaan oli runtata kunnolla sen jälkeen, kun Jenny oli antanut tekniikan mennä loppuheittopaikkaan, vaikka horjutuksia ei ollut juuri kuulunut. Ranteesta on nyt jokin levy hajalla ja kaksi viikko kipsissä. Jenny ehkä itse kirjoittaa enemmän fiiliksistään kätensä suhteen.

Fiilikset täällä ovat välillä yhtä vuoristorataa. Päiviin mahtuu niin paljon, että myös tunteet ja tunnetilat heittelehtivät onnen kukkuloilta ihan pohjalle. Ja hyvinkin pienet asiat voivat heittää tunteet äärilaidasta toiseen.

Lauantai oli juuri sellainen vuoristoratapäivä. Yritin käydä neljät treenit saman päivän aikana. Meidät lähetettiin vierailemaan yhdelle dojolle omien treenien lisäksi. Sieltä juuri ja juuri ehti lauantain iltatreeneihin Kodairaan. Päivän treenit olivat aivan mahtavat ja fiilis oli hyvä. Viikko myös läheni loppuaan eikä tarvinnut energiaa sen takia säästellä. Sunnuntaina kun saa nukkua seitsemään asti ja on vain kahdet treenit ja maanantai on kokonaan vapaa.

Lauantain aamutreenit nyt menivät vähän koomassa. Tuntui, etten herännyt ennen kuin puolessa välissä treeniä. Jos osuu automaatti-ukeja kohdalle, niin kyllä yhdet treenit aina unissaankin treenaa. Uchideshi ehtii aina ukemin aikana ottaa pienet unet ja lepuuttaa kehoaan. Tai kun polvet ovat kipeät ja tehdään suwariwazaa (polvillaan tehtäviä tekniikoita), sidontatekniikat ovat lemppareitani. Jalat ehtivät olla suorana ja levätä sen 10 sekunttia joka tekniikan lopuksi, kun pari tekee loppulukkoa. Se 10 sekunttia tuntuu välillä taivaalliselta, uskokaa pois.

Aamupäivän treeneissä tehtiin tantoa! Nice. Siinä kohtaa herään, kun annetaan puukko käteen (edes puinen). Tehtiin myös niin, että nagella (tekniikan tekijällä) oli puukko. Silloin hahmottaa paremmin tekniikkansa, kun puukon kärkeä pitää kääntää löytääkseen oikean horjutuksen suunnan. Varsinkin iriminagea pähkäiltiin ja lopuksi tehtiin sitä vielä Jennyn kanssa uudestaan. (Täällä treenien lopuksi on 10-15 minuuttia aina vapaaharjoittelua. Voi treenata tuleviin vyökokeisiin, kerrata treeneissä tehtyjä tekniikoita tai vaikka näyttää, että Suomen tytöistä löytyy paikkuja ja uket lentää, jos halutaan.) Hiroaki Sensei kävi opettamassa muutamaankin otteeseen. Hän on pari viikkoa minua lähinnä seuraillut, mutta ei ole ihan niin paljon tullut opettamaan, kuin olisin toivonut. Oikeastaan viimeisen viikon aikana olen vasta alkanut itsekin kyselemään ja väkisin kiskomaan oppia. Ja nyt hän tosiaan tuli oma-aloitteisesti vielä uudestaan kertomaan, mitä tekniikan takana on. Normaalisti hän käy vain tekemässä ja siitä pitää sitten  itse yrittää ymmärtää, mitä pitäisi tehdä toisin.

Myös lauantain ‘ylimääräiset’ treenit toisella salilla olivat positiivinen yllätys monellakin tapaa. Olimme vähän nihkeitä ajatukselle, mutta totta kai menimme sille dojolle kun lähetettiin. Mutta siellä olikin todella hyvät treenit. Kyseinen opettaja opetti hyviä juttuja, vaikka ei mielestäni itse ihan toteuta oppejaan. Sen vuoksi vähän nihkeitä olimme aluksi, sillä meillä oli huono ensivaikutelma hänestä. Hän kuitenkin osoittautui erittäin mukavaksi ja veti hyvät treenit. Lisäksi treeneissä pääsin treenaamaan yhden vanhan miehen kanssa, jonka kanssa oli aivan mahtavaa tehdä. Hän on noin 70-vuotias, treenannut parikymmentä vuotta (eli aloittanut vasta viisikymppisenä treenaamaan) ja hitto kun on kova pappa. Poweria ja kuntoa löytyy, mutta silti hän teki todella pehmeää tekniikkaa. Hän keskittyi horjutuksiin, kontaktiin ja pehmeyteen. Tuli taas sellainen pieni valaistuminen hänen kanssaan tehdessä. Pehmeys, pehmeys, pehmeys. Vaikka voimaa on, ei sitä tarvitse käyttää. Jos käyttää voimaa, parikin voi käyttää voimaa ja vahvempi ‘voittaa‘. Mutta jos on pehmeä, pari ei voi laittaa vastaan. Ei ole mitään, mitä vastaan voisi taistella. Näitä juttuja tullaan Igarashin dojolla niin käymään läpi. Nämä ovat juttuja, jotka kaikki aikidon treenaajat periaatteessa tietävät, mutta hyvin hyvin harva ymmärtää ja vielä harvempi osaa. Mutta sitten kun tulee sellainen, joka osaa ja tekee, silloin tajuaa, kuinka se on kaiken takana. Se on se juttu. Silloin ei tarvitse runtata voimalla eikä murtaa mitään loppulukolla, sillä hyökkääjä on jo horjunut ja kontrollissasi. Hyökkääjänä vain ihmettelee, miten sinne tatamiin päätyi. Mitään ei voi eikä ehdi tekemään. Ei yksinkertaisesti ole hetkeä, jolloin voisi laittaa vastaan.

Treenien jälkeen puhkuin energiaa, vaikka kolme treeniä saman päivän aikana oli jo takana. Halusin mennä vielä yksiin treeneihin. Halusin heti toteuttaa päätöstäni, että enää en runno voimalla vaikka pari olisi kuinka vahva, vaan horjutan rennoilla käsillä ja jaloista lähtevällä liikkeellä. Kiirehtimällä ehdin ajoissa Kodairaan, mutta kiskoessani treenipukua päälleni se tapahtui. Nenästä alkoi taas vuotaa verta. Voi  ¤#”%&/)I/%#”!

Olin juuri riemuinnut, ettei nilkka enää vaivaa kovin pahasti. Nyrjäytin/venäytin sitä vähän viikko sitten lauantaina ja olen käyttänyt koko viikon tukea. Nyt se alkoi olla parempi, mutta sitten tuli nenä.

Nenäni on heikkouteni. Vasemman puoleisesta sieraimesta vuotaa todella helposti verta. Helmi-maaliskuussa se oli todella ongelmallinen. Kävin lääkäritutulla polttamassa sen ennen Japaniin lähtöä (YTHS:llä eivät suostuneet polttamaan, vaan käskivät vain laittaa a-vitamiinitippoja, olla urheilematta ja stressaamatta. Just.) Se on nyt parin viikon aikana vuotanut vain pari kertaa ja hyvin vähän. Olin jo riemuinnut, että nenä olisi parantunut eikä haittaisi treenaamista. Mutta lauantaina kroppani päätti, ettei se halua enää yhtään treeniä sinä päivänä. Kun en muuten suostu kehoani kuuntelemaan, niin sen pitää kertoa se selkeämmin, tällä kertaa nenäverenvuodon kautta. Niin paljon kuin se harmittikin, istuin vain katselemassa treenejä. Olin ihan pohjalla, kun mietin estääkö nenäni treenaamistani enemmänkin. No, suihkuttelen kosteuttavaa öljyä sinne muutaman kerran päivässä ja vältän niistämistä. Kummallinen nenä, treeneissä saa kyllä tulla atemia nenälle, mutta niistämisestä se heti alkaa vuotaa verta.

Tällaista täällä: saman päivän aikana elämän parhaita hetkiä, valaistumisia, ääretöntä motivaatiota ja toisaalta epätoivoa ja hajoilemista.

Ensimmäinen viikko takana, vajaat yksitoista viikkoa vielä edessä. Nyt on hyvä hetki vähän kertoa mitä oikein täällä teen ja millainen on meidän päivä- ja viikko-ohjelma.

Ensimmäiset 5 viikkoa olemme Kobayashi Dojon uchidesheina. Asumme harjoitussalilla, treenaamme kaikissa treeneissä, siivoamme ja autamme opettajia kaikessa, mitä he pyytävät. Me myös nukumme täällä. Meillä on futonit, jotka iltaisin levitämme tatamien päälle ja aamulla keräämme ja laitamme kaappiin. Meillä on käytössä pikkuinen takahuone, jossa voimme säilyttää omia tavaroitamme, mutta missään muualla meidän tavaroitamme ei saa olla. Dojolla on myös pieni keittiö, jossa voimme valmistaa ruokaa ja jääkaappi ruokia varten.

Aamulla herätys on ma, ti ja su 7.00 ja muina aamuina 5.00. Aamu alkaa siivouksella. Pölyt pölytetään hassulla pölyhuiskulla (toimenpidettä nimitämme tsut-tsuttamiseksi), pukuhuoneiden hyllyt yms pyyhitään pölystä, vessa siivotaan, pukkarit ja tatami lakaistaan, toimisto, keittiö ja takahuone imuroidaan, roskat viedään ulos ja keräystä varten kadulla olevaan keräyspisteeseen (japanilaisesta roskien lajittelu ja keräys systeemistä pitää joskus kirjoittaa ihan oma tekstinsä. Mahtava järjestelmä). Piha, sensein rappuset ja katu talon edestä lakaistaan. Siivoukseen menee viikon harjoittelun jälkeen kahdestaan noin kolme varttia.

Siivous tehdään siis joka päivä molemmilla dojoilla. Aamulla sillä dojolla, jolla aamutreenit ovat ja toisella dojolla ennen siellä alkavia lasten/ilta/päiväharjoituksia.

Lasten tunneille meidän ei ole pakko osallistua, mutta ennen sitä meidän pitää siivota dojo ja heti jälkeen olla lakaisemassa tatami. Viime viikolla osallistuin noin puoliin lasten treeneistä. Yritän jatkossakin osallistua mahdollisimman moneen, riippuen miten ehdin ja miten kroppa kestää.

Treenit ovat tosiaan kahdessa eri paikassa, joiden väliä kuljemme paikallisjunalla. Aikaa menee yllättävän paljon paikasta toiseen siirtymiseen. Onneksi Kodairassa meillä on polkupyörät, joilla pääsemme aseman lähelle. Silti siirtyminen dojon ovelta toiselle vie ainakin puolituntia.

Meidän pitää olla ensimmäisinä paikalla, treenipuku päällä ja siivouskin mielellään suoritettuna. Treenien jälkeen tarjoilemme teetä opettajalle ja treenaajille ja olemme lähtökohtaisesti viimeisenä paikalla, vaihdamme vaatteetkin vasta muiden lähdettyä. Välillä porukka jää pitkäänkin vielä treenaamaan ja juttelemaan, jos sensei ei ilmoita, että nyt lähdetään pois. Varsinkin keskiviikko-lauantai välillä käyvät tunnit vähän vähiin, kun pitäisi ehtiä syödä ja nukkua. Yöunet jäävät vähän vähälle, kun treenit loppuvat ysiltä ja sen jälkeen on kaikki loppusäätäminen, mahdollinen matkustaminen ja syöminen. Sitä vaan toivoo, ettei seuraavana päivänä tule mitään ylimääräistä ‘uchideshi-work’iä, jotta ehtisi ottamaan päiväunet.

Viikko-ohjelma näyttää siis tältä vielä seuraavat 4 viikkoa:

Maanantai:

Vapaapäivä. Ei treenejä. Ainut velvollisuus on siivota dojo aamulla seitsemältä

Tiistai:

(10.00 - 12.00 Japanin kielen tunti)
17.15 – 18.15 Tokorozawa (Children)
19.30 – 21.00 Tokorozawa

Keskiviikko

6.30 – 7.30 Tokorozawa
10.00 – 11.30 Kodaira
(14.00 – 15.30 Calligrafia tunti, joka toinen viikko)
17.30 – 18.30 Kodaira (Children)
19.30 – 21.00  Kodaira

Torstai

6.30 – 7.30 Kodaira
10.30 – 12.00 Tokorozawa
Kaupassakäynti perjantain aamupalaa varten
17.15 – 18.15 Tokorozawa (Children)
19.30 – 21.00 Tokorozawa

Perjantai

6.30 – 7.30 Tokorozawa
Aamiaisen valmistaminen noin 10:lle senseille klo 8.30 mennessä (eli tunti aikaa harjoituksen loppumisen jälkeen) ja muuta siivoamista tai “uchideshi-work” n. klo 12 asti
17.30 – 18.30  Kodaira (Children)
19.30 – 21.00  Kodaira

Lauantai

6.30 – 7.30 Kodaira
10.15-11.15 Tokorozawa (Children)
11.30-13.00  Tokorozawa
18.00 – 19.30 Kodaira

Sunnuntai

10.00 – 11.00 Kodaira (Children)
11.30 – 13.00 Kodaira
15.30 – 17.00 (pm) Tokorozawa

Jos ajatellaan urheilun ja fyysisen kehittymisen kannalta, niin eihän tässä mitään järkeä ole. Kolme tunnin tai puolentoista harjoitusta per päivä, mutta ei riittävästi lepoa eikä unta. Keho ei ehdi palautua eikä ruokailua pysty rytmittämään optimaalisesti. Palauttavan treenin sijasta istumme puolituntia polvi-istunnassa ja tarjoilemme teetä. Ja tietenkin juomme itse treenien päälle ‘palautusjuomana’ vihreää teetä, joka poistaa loputkin nesteet kehosta.

Mutta ei me tultu tänne treenaamaan urheilua. Me tultiin treenaamaan budoa.

Kun kroppa on ylirasittunut, lihakset kipeinä, niveliin sattuu ja unenpuute painaa, ei voikaan tehdä asioita kuten normaalisti. Treenaaminen ei ole vaikeaa vain keholle, vaan ennen kaikkea mielelle. On tarkasteltava ja tehtävä asioita eri tavalla. On keskityttävä ihan eri tavalla. On ponnisteltava ihan eri tavalla, että saa spiritin nousemaan riittävän korkealle, on tosissaan keskityttävä oman kehonsa hallintaan, parin horjuttamiseen, kontaktin luomiseen, liikkumiseen. On karsittava turhat liikkeet, koska sellaiseen ei ole energiaa. Väsyneenä helposti ‘oikaisee’ ja tekee tekniikan voimalla ja runttaamalla, mutta riittävän väsyneenä se ei enää toimi. On löydettävä vaihtoehtoisia lähestymistapoja.